Äitini parhain elämänohje oli "miehen takia ei kannata itkeä". Jos nyt aivan rehellisiä ollaan niin minä en ole juurikaan sitä ohjetta noudattanut, vaikka järkeni mukaan olisi pitänyt. Minussa on sellainen vika, että minä välitän liikaa ihmisistä ja kun välitän liikaa niin samalla satutan itseäni. En osaa kytkeä tunteitani kuin nappulasta pois vaan käytän helposti useita vuosia yhden miehen murehtimiseen, vaikka järkeni tietäisi, ettei koko jutusta tule koskaan yhtikäs mitään. Olen aina se tarinan tyhmin osapuoli, sillä luulin jo vuosia sitten erään miehen olevan oikeasti kiinnostunut minusta. Kaikki taktiset havainnot puhuivat asian puolesta, puhumattakaan muiden ihmisten piruiluista. Vähitellen itsekin aloin uskoa asiaa todeksi ja kuin huomaamatta annoin sydämelleni luvan alkaa tuntea. Se oli ensimmäinen virheeni. Toinen virheeni oli, että myönsin omat tunteeni miehelle. Ja luulin löytäneeni kultaa, mutta löysinkin vain syräntäni raapivaa piikkilankaa. To
Kukapa meistä ei haluaisi tietää omaa ennustettaan. Tietää hetkeä, jolloin tämä kaikki päättyy. Enkä puhu nyt kuolemasta, vaan sairaudesta parantumisesta. Mielenterveysongelmista puhuttaessa on vaikeaa antaa ennusteita, sillä hyvin usein diagnoosien kanssa eletään päivä kerrallaan. Aikoinaan oma ennusteeni paniikkihäiriön suhteen oli puoli vuotta säännöllistä lääkitystä, jonka jälkeen pillereiden olisi pitänyt tehdä tehtävänsä ja minun olla lähestulkoon oireeton, jotta paniikkihäiriölääkitys olisi voitu ajaa alas. Noh eihän asiat menneet kuten käsikirjoituksessa, vaan omaan sairaushistoriaani lisättiin parantumisen sijasta merkinnät yleinen ahdistuneisuushäiriö ja keskivaikea masennus. Sen jälkeen en ole enää edes kysynyt lääkäriltäni "mikä on minun ennusteeni". On täysin mahdotonta kuvailla sitä miltä ahdistus, masennus tai paniikki tuntuvat, koska oireet vaihtelevat äärilaidasta toiseen. En pysty edes ennustamaan sitä millainen huominen päiväni tulee olemaan, sil