DEKOLONIAALINEN FEMINISMI

 FRANÇOISE VERGÈS : DEKOLONIAALINEN FEMINISMI

148s. 

Tutkijaliitto 2024 

Alkuteos: Un Féminisme Décolonial, 2019

Suom. Anna Tuomikoski

Ajatteletko, että Suomessa kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa? Oletko siinä uskossa, että koska meillä on ollut jo yksi nainen presidenttinä ja useampi pääministerinä, naisten määrä lisääntyy sekä pörssiyhtiöiden johdossa että asiantuntijatehtävissä, tasa-arvo olisi aidosti ottanut selvän harppauksen kohti valmista maailmaa, jossa ehkä korkeintaan on vielä muutamia pieniä rippeitä korjattavana? Oletko aivan varma, että räikeä orjuus ja kolonialismi on historiaa, ja olemme siirtyneet oikeastaan historian tuolle puolelle, moderniin nykyaikaan, kulttuurievoluution viimeiselle portaalle?

Jos vastasit edes yhteen kyllä, voit onnitella itseäsi. Olet nimittäin omaksunut hienosti kulttuurisen liberaalipatriarkaatin. Siis kapitalistisen epätasa-arvon, joka on vain kuorrutettu valkoisella kermalla. Kirjaimellisesti. Réunioninlais-ranskalaisen Vergèsin pamfletti dekoloniaalisen feminismin tärkeydestä jälkikoloniaalisessa maailmassa muistuttaa piinallisen suoraan siitä, kenen varaan valkoinen ja länsimainen tasavertaisuus on rakentunut: globaalin etelän rodullistettujen naisten. 

x

Ranskan merentakaisessa deparmentissa Réunionilla syntynyt ja kasvanut Françoise Vergès on politiikan ja historian tutkija, elokuvatuottaja, kuraattori ja aktivisti, jonka työ keskittyy erityisesti jälkikolonialistiseen tutkimukseen ja dekoloniaaliseen feminismiin. Dekoloniaalinen feminismi on hänen alkuvuodesta käännetty pamflettinsa, joka asettuu suoraan mustan feminismin kaanoniin yhdessä alan pioneerien Angela Y. Davisin ja Audre Lorden sekä tuoreempien aktivistien kuten Minna Salamin ja Amia Srinivasanin seuraan. Vergès yhdistää analyysissään globaalin etelän näkökulman antikoloniaaliseen teoriaan, ja tarkastelee dekoloniaalisen feminismin historiaa etenkin marxistisesta ja antikapitalistisesta näkökulmasta. Dekoloniaalinen feminismi onkin siis ehdottomasti jokaisen nykyfeministin must read -teos, ainakin jos halutaan tavoitella tasa-arvoa, joka on irrallinen kolonialismista, rasismista ja rakenteellisesta sorrosta.

Vergésin teos valottaa vahvasti oman olemassaolonsa välttämättömyyden: kun koko läntinen yhteiskunta perustuu globaalin etelän riistämiselle ja rodullistettujen kehojen loppuun kuluttamiselle, on oma valkoinen käsityksemme tasa-arvosta hyvin ristiriitainen sen perimmäisten tavotteiden kanssa. Itseasiassa se ei ole tasa-arvoa ollenkaan, se on sekularisoitunutta patriarkaatia, jossa naisten näennäinen tasavertaisuus piilottaa alleen luokka- ja rotuyhteiskunnan, ja antaa valtaa vain ja ainoastaan sellaisille naisille, jotka suostuvat pelaamaan kapitalismin ehdoilla. Vergés osoittaa jopa nykyfeminismin, siis sen sellaisen chimamandangoziadichielaisen Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä -feminismin olevan oikeastaan loistavaa polttoainetta jopa sen näennäiselle viholliselle, äärioikeistolle, ja hän näyttääkin varsin kiistatta, miten Ranska on institutionalisoinut feminisminsä koskemaan vain ja ainoastaan valkoisia naisia. (Vergésin väite feminismin äärioikeistolaistumisesta voi tuntua alkuun kummalta, mutta kun sen asettaa suomalaiseen kontekstiin, emme me oikeastaan olekaan aivan niin kaukana ranskalaisista valkoisista sisaristamme: eipä ole vuottakaan, kun eräskin valtioinvarainministerinä toimiva Riikka puolusteli omaa vuoden 2019 bloggaustaan "naisista mustissa säkeissä" juurikin tasa-arvokysymyksellä, minkä nieli jopa muutenkin varsin kuistilla seikkaileva pääministerimmekin.)

x

Dekoloniaalinen feminismi on jaettu kahteen osaan, On valittava puolensa: dekoloniaalinen feminismi -kattoteeman alla kulkevaan, eheään tekstikokoelmaan sekä toiseen vastaavaa, loppupuolen 2000-luvun sivistystehtäväfeminismin kehitysvaiheisiin. Ensimmäinen osa purkaa nimensä mukaan osiin antikolonialismin merkityksellisyyden osana feminististä liikehdintää tarkastellen aihetta eurosentrisyyden sekä valkoisten naisten tuottaman tiedon kritiikin avulla kun taas toinen osa purkaa liberalistisen jälkikolonialistisen yhteiskunnan kolonialistista luonnetta näyttäen, miten valtavirtafeminismi unohti globaalin etelän naiset tasa-arvotaisteluistaan kokonaan, ja valjasti jopa oman liikkeensä tosiaan islamofobian ja rasismin varaan. Kokonaisuus on terävä, perusteltu ja äärimmäisen taiten lähteistetty, Vergésin erityisasiantuntijuus on näinkin tiiviin ja pamflettimuotoon puetun teoksen äärellä lähes käsinkosketeltavissa. Vergés ei pelkää haastaa ja kritisoida, ja hän tekee sen niin perusteellisen hyvin, että faktat puhuvat puolestaan; sen kummempaa palopuhetta niiden rinnalle ei tarvita.

Vergésin teos tuo kiistattomasti esiin sen, miten vahvasti koko länsimainen yhteiskunta on rakennettu globaalin etelän selkänahasta. Valkoiset naiset käyvät töissä, koska rodullistetut ihmiset hoitavat heidän lapsiaan. Koko sairaanhoitojärjestelmämme on lähellä romahtamista, mutta myös Suomessa haaveillaan kokoomuslähtöisesti halpatyövoiman tuomisesta Aasian matalan elintason maista paikkaamaan työvoimapulaa sen sijaan, että se tekisi hoivatyöstä sellaista, että se vetäisi itse tekijöitä puoleensa. Ja toisaalta: me valkoiset olemme myös itse jälkikolonialistisessa maailmassa niin korkean koulutuksen ja elintason perässä, ettemme enää edes suostu tekemään työtä, joka valuu maahanmuuttotaustaisille ihmisille: roskamme kerää todennäköisesti musta ihminen, rappukäytävämme siivoaa rodullistettu nainen ja lapsemme ja vanhuksemme hoitaa kaukaa kiikutettu korvaustyöntekijä. Hyvinvointimme perustuu puhtaalle rakenteelliselle rasismille, mutta oma mukavuudenhalu estää näkemästä sitä, sillä on niin mukava syödä näkymättömän ihmisen tekemää hampurilaista, joka on ilmestynyt näkymättömän ihmisen kuljettamana ovemme taakse. Olkoonkin, että se näkymätön kokki on saattanut olla kotimaassaan arvostettu lääkäri ja näkymätön Wolt-kuski nigerialaistaustainen yhteiskuntatieteiden maisteri Itä-Suomen yliopistosta, heidän paikkansa on niin kyseenalaistamatta olla palvelijoitamme niin omassa maassamme kuin kotimaissaankin dumpatun jätteemme keskellä, että maailmassa on hyvin helppo sokaistua sille, kenen varassa me täällä todellisuudessa seisommekaan.

x

Kolonialismi ja orjuus ei ole kadonnut minnekään, ja institutionalisoitunut feminismikin on karkaamassa pahimmillaan äärioikeiston käsiin. Kun olemme jo orjahistorian avulla saaneet afrikkalaistaustaiset ihmiset pidettyä näihin päiviin saakka epäinhimillistettyinä ja olemme onnistuneet eksotisoinnin kautta toiseuttamaan aasialaiset, on viime vuosikymmeninä noussut islamofobia viimeisiä lännen valloittamia viha-alueita, joiden ansiosta voimme kutsua itseämme jälleen maailman herroiksi. Siksi yhdyn täysin Françoise Vergésin länsimaisen feminismin kritiikkiin ja sanon sen, minkä hän sanoo rivien välissä: niin kauan kun feminismi ylläpitää rakenteellista rasismia, se pelaa vain ja ainoastaan patriarkaatin ja äärioikeiston pussiin. Ja niin kauan kun me unohdamme globaalin etelän ihmiset ja heidän oman tasa-arvoliikkeen sukupuoleen katsomatta, ei meidän toimintamme ole täällä lännessä todellista tasa-arvoa  nähnytkään.

Helmet-haaste 2024: 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo

SIVUSEIKKA // MINOR DETAIL

ADANIA SHIBLI : MINOR DETAIL 

(SUOM. SIVUSEIKKA 2024, OTAVA)

112s. 

Fitzcarraldo Editions 2020

Alkuteos: تفصيل ثانوي, Tafṣīl Thānawī, 2017

Arabiasta englanniksi kääntänyt Elisabeth Jaquette

(Suomennos arabiasta Sampsa Peltonen)

Elokuussa 1948 israelilaiset sotilaat tyhjentävät palestiinalaisia kyliä Negevin autiomaan liepeillä. Toinen maailmansota on ohi, ja hyvitykseksi sen kauheuksista muu Eurooppa päättää aloittaa 75-vuotiset kauheudet antamalla juutalaisille lupa etniseen puhdistukseen, Nakban, joka myöhemmin kärjistyy kerta toisensa jälkeen kansanmurhaksi. Sellaiseksi, jota me parhaimmillaankin todistamme, etenkin sosiaalisen median kautta, sillä Suomi Israelin enemmän tai vähemmän liittolaisena ei uutisoi kauheuksista kovinkaan aktiivisesti.

Elokuussa 1948 israelilaiset sotilaat kohtaavat joukon beduiineja kameleineen, ja ottavat yhden tytön näistä vangiksi. Toinen maailmansota on ohi, ja ja hyvitykseksi sen kauheuksista muu Eurooppa päättää aloittaa 75-vuotiset kauheudet antamalla juutalaisille lupa etniseen puhdistukseen, Nakban, joka myöhemmin kärjistyy kerta toisensa jälkeen kansanmurhaksi. Tästä alkaa myös palestiinalaisen Adania Shiblin juuri myös suomeksi ilmestynyt, mutta minun englanniksi loppuun saama romaani Minor Detail/Sivuseikka.

“By the way, I hope I didn’t cause any awkwardness when I mentioned the incident with the soldier, or the checkpoint, or when I reveal that we are living under occupation here.” 

Huomenna Helsinki Lit -tapahtumassa vierailevan Adania Shiblin romaani tarttui mukaan Rosebudin kirjakaupan pöydältä, uutuutena viehättävän Fitzcarraldo Editionsin painoksena. En ollut kuullut siitä aiemmin, en edes tiennyt, että se on juuri käännetty suomeksi, saati että Shibli tosiaan sattuu olemaan juuri sen päivän yksi esiintyjistä, jolloin itsekin Helsinki Lit:iin olen menossa. Mutta sattuma kuljetti minut yhteen tämän vaikuttavan, hurjan ja vakavan pienoisromaanin kanssa, ja nyt toivon, että jok'ikinen ihminen, jolla on sydän, lukisi tämän tarinan. Muistaisi, että tämä ei ole vain romaani, että tämä on totuus, todellisuus ja aika, jossa Välimeren rannoilla juuri tälläkin hetkellä eletään. Eikä tämä romaani edes sijoitu Gazan sotaan, vaan aikaan ennen sitä, näennäiseen rauhaan ja hetkeen, kun kansanmurha ei ole vielä kärjistynyt täyteen vauhtiin, vaan se on lievimmillään. Lievimmilläänkin toki miehityksen alla elämistä ja puhdasta apartheidia, mutta sellaista, johon on totuttu, turruttu. Ainakin länsimaissa, turvallisissa paikoissa, jossa tilanne on vakio, normi, jotain kaukaista eikä ehkä edes totta, kuvittelemme.

Shibli aloittaa tiiviin ja tiheän romaaninsa etnistä puhdistusta ja kansanmurhan alkuhetkiä suorittavan ja todistavan sotilaan majasta, hetkestä kun jokin liikkuu sotilaan silmäkulmassa. Romaani jakautuu kahteen lähes yhtä pitkään puolikkaaseen, israelilaisten sotilaiden kulkuun Negevin autiomaan liepeillä ja vuosikymmeniä myöhemmin nimettömäksi jääneen naishenkilön arkeen, hetkeen, jossa hän saa tietää eräästä raa'asta murhasta, joka on tapahtunut tasan 25 vuotta ennen hänen syntymäänsä, Negevin autiomaan liepeillä. 

Sotilaiden arkeen sekä kidnappaaman nuoren beduiinitytön päiviin sijoittuva osuus on kylmäävä, jopa hyytävä kuvaus siitä todellisuudesta, jossa valloittaja päättää siitä kuka elää ja mikä maa on hänen arvoistaan. Kolonialismi kukoistaa, ja itseään täytyy välillä muistuttaa, että näistäkin tapahtumista on vasta 75 vuotta, siis lyhyempi aika kuin kokonainen ihmisikä. Tai länsimainen ihmisikä, korjaan, sillä israelilaiset ovat kyllä pitäneet valtavan hyvin huolta siitä, ettei palestiinalaisten keski-ikä muistuta heidän omaansa. Ei muistuttanut 75 vuotta sitten eikä muistuta nytkään, kun suurin osa Gazan kansanmurhan uhreista on naisia ja lapsia. Shibli kuvaa ihmismielen sisältä löytyvää raakuutta peittelemättä, ja muistuttaa, että tähän me pystymme. Me länsimaiset, me valkoiset, me valloittajat, me, joiden sukulaisia on juuri tapettu miljoonittain keskitysleireillä. Ensimmäisessä osassa Shiblin kappaleet ovat lyhyitä, toisteisiä, tunteettomina eteenpäin tikkaavia.

Toisessa osassa Shibli kuvaa lähimenneisyyttä, Länsirannalla juuri uudessa työssä aloittaneen naisen elämää miehityksen alla. Nainen kiinnostuu paikallisuutisesta, luoteihin kuolleen beduiinitytön arvoituksesta, ja lähtee selvittämään tapausta itse tarkemmin. Matkaan päästäkseen hän tosin tarvitsee työtoverinsa kulkukortin, sillä hänen omilla henkilöllisyystodistuksillaan Länsirannalta ei saa poistua. Päähenkilö yrittää ymmärtää, selvittää, pysyä rauhallisena, mutta saada tietää. Ynnätä yhteen beduiinitytön kohtalon omaansa, kuoleman ja syntymän välisen 25 vuoden eron innoittamana, pieneen sivuseikkaan tarttuen. Hän kulkee taukoamatta, aina valppaana ja valmiina rauhoittamaan paitsi itsensä myös miehittäjäsotilaat, jotka valvovat jokaista liikettä. Toisessa osassa Shiblin teksti on pitkää, kappalejakoa ei ole.

"Besides, sometimes it’s inevitable for the past to be forgotten, especially if the present is no less horrific”

Minor Detail on koruton tutkielma vallasta, miehityksestä, etnisestä puhdistuksesta ja kansanmurhaa enteilevästä politiikasta. Minor Detail on kipeä muistutus kaikkein raa'immankin muuttumisesta arkipäiväiseksi, pommituksista, joissa eniten harmittaa särkyneet ikkunat ja räjähdyspölyn laskeutuminen työpöydälle. Minor Detail on still-kuva hetkestä juuri ennen. Ja siksi jokaisen, joka on tällä hetkellä elossa ja turvassa, tulisi lukea tämä kirja.

Helmet-haaste 2024: 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita 

YÖELÄIMIÄ

 

CAMILA SOSA VILLADA : YÖELÄIMIÄ

254s.

S&S 2024

Alkuteos: Las malas // 2019

Suom. Emmi Ketonen

Saatu arvostelukappaleena

Puisto on täynnä naisia, lyhyitä ja pitkiä, siroja ja romuluisia, kulmikkaita ja solakaksi leikeltyjä. He ovat kaikki aikuisia, tavoillaan, nekin jotka ovat vielä alaikäisiä. Elämä on kuitenkin pakottanut heidät omilleen, ulkopuolisuus ja perheiden viha vienyt lapsuuden jo ennen kuin se on kunnolla ehtinyt alkaa. Naiset ovat ystäviä, työtovereita, toistensa perhe. He liikkuvat laumassa toisiaan suojellen, kilpenä maailmaa ja sen asenteita vastaan. Itselleen he ovat naisia, muille kauneimmillaan travesteja ja karuimmillaan jotain, mitä en edes tähän halua kirjoittaa. He kuitenkin ovat olemassa, suostui muu maailma siihen tai ei. He ovat, kuuluvat ja näkyvät, yritettiin heitä piilottaa, hiljentää ja siirtää millä voimalla tahansa. He ovat, elävät ja hengittävät, vaikka emme aina suostu edes katsomaan kohti. 

"Minusta oli yksinomaa välttämätöntä, että muutun täksi naiseksi, joka nyt olen. Väkivaltainen lapsuus ja isä, joka pienestäkin verukkeesta viskoi mitä käteen sattui osumaan, irrotti vyönsä ja rankaisi, hurjistui ja sivalsi: puolisoa, lasta, tavaroita, koiraa. Tuo hurja peto, kummitukseni, painajaiseni: se kaikki oli minulle liikaa, en voinut haluta olla mies. En voinut olla mies siinä maailmassa."

Argentiinalaisen Camila Sosa Villadan esikoinen Yöeläimet on voimakas ja suora autofiktiivinen romaani kahdenkymmenen vuoden takaisesta Córbodan kaupungista ja sen Puistosta, joka on travestiyhteisön omaksi ottamaa aluetta. Yhteiskunnan syrjimät ja hylkimät löytävät toisensa, ja Villada näyttää yhteisön jäsen kerrallaan millaista kadulla tehtävä seksityö ja toisaalta ammatin yhteen tuoma ystävyys sekä karuimmillaan että kauneimmillaan on. Villada kuljettaa lukijan sekä lapsuuteensa että varhaisaikuisuuteensa, ottaa mukaan sekä päivien turvapaikkaan Encarna-tädin vaaleanpunaiseen asuntolaan että Córbodan yöhön etsimään asiakkaita, jotka maksavat travestien ruumiiden koskemisesta. 

Villadan romaani on yhtäältä voimakas ja raju ja silti toisaalta myös pehmeä ja rauhallinen, siten kuin tällaisen elämän eläneen ihmisen kertomus voi pitkän ajan päästä olla. Aika pehmentää ja hioo kulmia, loiventaa surua ja pelkoa, mutta toisaalta näyttää myös suurempia kokonaisuuksia, alkuja, keskipisteitä ja loppuja, tuo yhteen lankoja, joiden hetkeä eläessä ei edes huomannut olleen yhteen solmittuja. Camila Sosa Villada kirjoittaa liioittelematta ja suurentelematta kertoen, maustaen tarinaa ripauksella maagista realismia ja toisaalta myös yhteiskuntakritiikkiä. Villada luottaa lukijaansa ja antaa ymmärtää itse, eikä siltikään mene liian vaikean taakse, vaan näyttää sen mitä päähenkilö itse milloinkin tarinassa on nähnyt. Yöeläimiä on tarina paitsi seksityöstä, seksuaalisuudesta ja sukupuolesta myös ystävyydestä, yhteisöistä ja yhteiskunnasta.

"Halu kuolla syntyy hyvin nuorena, haavekuva itsemurhasta kypsyy varhain, tulen siitä tietoiseksi jo pienenä. Tiedän, että se on siellä, tunnistan sen selvästi, erotan sen kaikkien muiden halujen joukosta, kun en vielä tiedä vapautuvani siitä muuttumalla travestiksi, että toisin kuin on ilmoitettu, pelastuksekseni koituvat korkokengät ja puuterinpunainen huulipuna."

Loppua kohden Villadan romaani on myös suuri kysymys tilasta ja tilan hallitsemisesta – kenelle kaupunkitila kuuluu, ja mihin ihmiset joutuvat, kun sitä muutetaan jatkuvasti keskiluokkista ihannetta paremmin vastaavaksi? Elämme vihamielisen arkkitehtuurin keskellä myös Suomessa, laitamme puistonpenkkeihin välikaiteita, jottei niillä voi nukkua, parannamme puistojen valaistusta kitkeäksemme nimellisesti rikollisuutta ja kadulla tehtävää seksityötä. Todellisuudessa valot ja nukkumisen estävät penkit eivät kuitenkaan tee mitään muuta kuin siirrä ilmiöitä toiseen paikkaan, kauemmas keskiluokkaisista perheistä, vielä syvemmälle syrjään ja piiloon, pois silmistä ja pois mielestä. Seksityö, transsukupuolisuus, päihteiden ongelmakäyttö, kodittomuus ja rikollisuus eivät katoa poistamalla puistoja, vaan ajaa marginaaliin ajetut ihmiset entistä ahtaammalle, hajottaa heille elintärkeää suojaa antavia yhteisöjä ja saa ihmiset voimaan entistä huonommin kun heidät nähdään ainoastaan "torakoina: riitti kun sytytti valot päälle, niin johtan [he juoksivat] piiloon", kuten Camila Sosa Villada sen ilmaisee. 

Herkkä ja silti murtomaton kerronta vie mukanaan, näyttää sekä rakkauden että kuoleman kaikki mahdolliset puolet. Olen itse menossa ensi viikon viikonloppuna kuuntelemaan Camila Sosa Villadaa Helsinki Lit -tapahtumaan, enkä tämän kirjan perusteella muiden esiintymisiä tällä samalla vimmalla edes osaa odottaa. Sitä odotellessa toivon, että Yöeläimet ja sen rakastavaa hyväksyntää vaativan huudon löytää mahdollisimman moni.

Helmet-haaste 2024: 31. Kirjassa on vammainen henkilö

PARAS YSTÄVÄ

SIGRID NUNEZ : PARAS YSTÄVÄ

215s.

Aula & co 2024

Alkuteos: The Friend, 2018

Suom. Kristiina Drews

Pyydetty arvostelukappaleena

Naisen paras ystävä, kirjallisuuden eräänlainen suurmies (ainakin nuorten naisopiskelijoiden silmissä) tekee itsemurhan, ja nainen saa hoidettavakseen tältä jääneen tanskandogin Apollon. Apollo on suuri ja valtava, puistosta alunperin löydetty, miehen silmäterä ja toisaalta naisen murheenkryyni, sillä hänen vuokrasäännellyssä Manhattinin asunnossaan ei saa pitää lemmikkejä. Minä-kertojana toimiva nainen tasapainottelee surun ja hoivan välillä – samalla tapaa kuin Nunez tasapainottelee kirjassaan itsemurhateeman sekä ihmisten lemmikkisuhteen välillä, vuorotellen, limittäin, toistensa kautta. Mitä jää jäljelle, kun koko elämän mukana kulkenut ystävä päättää itse poistua maailmasta? Entä miten eläin käsittelee luopumista, kuolemaa, poistumista, ja voisiko ihminen oppia siltä jotain?

"Minua mietityttää aboriginaalien sanonta, jonka mukaan koirat tekevät ihmisestä ihmisen. Samoin tämä (vaikka en muistakaan kuka näin on sanonut): Totaaliseksi misantroopiksi minua estää tulemasta se, että näen kuinka suuresti koirat rakastavat ihmisiä."

Sigrid Nunezin ensimmäinen suomennettu romaani Paras ystävä on kustantamon sivujen mukaan "haikea ja viisas romaani ihmisen ja koiran välisestä ystävyydestä". Kuvaus yhdistettynä hieman harhaanjohtavaan kanteen on kuitenkin liian kapea tapa hahmottaa tätä upeaa ja suurta romaania. Toki Nunezia voi lukea myös keveähkönä surukirjana, tarinana naisesta, joka yrittää päästää irti ystävästään linnottautumalla kotiin tämän koiran kanssa. Tällainen luenta typistää kuitenkin Nunezin älykkään, viisaan ja huomattavasti syvemmän puolen liian pieneen tilaan. Se myös sivuuttaa lähes kokonaan paljon suuremman rakenteen, jossa kirjailijan itsemurhan voikin lukea itseasiassa kirjallisuuden murroksena, kirjailijuuden kuolemana, mieskirjailijuuden itsemurhana ajassa, jossa valta ja menestys ei ole enää automaattisesti valkoiselle miehelle annettua, vaan myös heidän täytyy osallistua yhteiskunnalliseen kilpailuun, normistoon ja käyttäytymissääntöihin.

Parhaassa ystävässä parhaan ystävän tilasta romaanissa taistelee sekä juuri kuollut mieskirjailijaystävä sekä tältä jäänyt Apollo. Nunez vuorottelee kirjassaan näiden parhaiden ystävien välillä, ja käsittelee sujuvasti rinnakkain tosiaan kirjallisuutta sekä ihmisen ja toislajisten välistä suhdetta. Mieskirjailija on karikatyyrimainen kuva aikansa miestaiteilijasta: naisia hurmaavasta suuresta kirjoittajasta, jolla on useampi entinen vaimo ja vielä useampi entinen rakastaja, yleensä kirjoittamista opettavan kirjailijan entisiä tai nykyisiä oppilaita jokainen. Suuri tanskandoggi Apollo taas on hiljainen mysteeri, mykkä ja järkälemäinen suru, jota ei voi ymmärtää, ei selittää, eikä koskaan täysin tutkia, sillä se on rakentunut niin perustavanlaatuisesti erilaisin menetelmin, ettei ihminen voi koskaan ymmärtää jotain niin monin tavoin monimutkaista olentoa, eihän se ymmärrä edes täysin itse itseään. Nunez limittää upeasti koiran ja surun, kirjailijan kuoleman ja miesneromyytin kaatumisen, miehisyyden itsemurhan ajassa, jossa kukaan muu ei ole kieltämässä ketään sanomasta yhtään mitään kuin itseasiassa mies itse.

Nunez on etenkin kansainvälisessä kirjagramissa paljon näkyvä kirjailija, ja hänen kirjallisuutensa on ehdottomasti erityisesti kirjallisuuden rakastajien kirjallisuutta. Nunez käyttää viittauksia, tutkimuksia ja filosofiaa hieman Maggie Nelsonin ja Rebecca Solnitin tapaan, ja toisaalta taas rohkenee näyttää alleviivaamatta kuten esimerkiksi Deborah Levy pitkälti tekee. Lisäksi Nunez kirjoittaa teoksensa minä-kertojan avulla, mutta äärimmäisen taiten kertojan häivyttäen: hieman Rachel Cuskin Ääriviivat-trilogian tapaan kertoja tarkkailee vain ympäristöään, havainnoi muiden tekoja ja reaktioita, kuvaa toimintaa ja taustoja. Lukija ei saa tietää kertojasta oikeastaan mitään suoraan, joitain sinne tänne piilotettuja yksityiskohtia, terapeutin sanoja, entisten vaimojen asenteita, kuolleen ystävän toteamuksia lukuunottamatta. Nunezin ratkaisu on hieno, ja silläkin kirjan markkinointi kepeyden ja lemmikkisuhteen kautta hieman hämmentää. Nunez kirjoittaa laadukasta korkeakirjallisuutta, joten sellaisena se ansaitsisi tulla myös nähdyksi. 

"Nyt minun on pakko puhua. Jos ei muusta syystä niin selittääkseni miksi en halua puhua. Silti tilanne on edelleen sama: en tahdo puhua sinusta enkä kuulla muiden puhuvan sinusta.

Tahdon siteerata Wittgensteinia aiheena mistä ei voi puhua ja vaikenemisen välttämättömyys. Siitä huolimatta, että sinä kielsit meitä siteeraamasta filosofeja irrallaan asiayhteydestä. Filosofiset kannanotot eivät ole vanhoja sanontoja, sinä sanoit."

Sigrid Nunezin Paras ystävä on siis yksi älykkäimpiä, monitasoisimpia ja hienoimpia kansainvälisiä kaunokirjoja, joita tänä vuonna on suomeksi julkaistu. Se antaa paljon monenlaiselle lukijalle, mutta ehdottomasti kaikkein eniten kirjallisuuden ystäville, intertekstuaalisuuden rakastajille sekä kulttuurin murrosmerkkien etsijöille. Nunez näyttää ottamatta kantaa, luottaa lukijaansa lähes viimeiseen asti. Ja se todella on taito, jota kirjallisuudessa rakastan.

Helmet-haaste 2024: 15. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi 

HALUATKO? PIENI KIRJA SUOSTUMUKSESTA

 

ELINA NIKULAINEN : HALUATKO? 

PIENI KIRJA SUOSTUMUKSESTA

269s. 

S&S 2024

Saatu arvostelukappaleena

Suomi astui valtiona viimein yhtä askelta lähemmäs nykyaikaa, kun uusi suostumusperustainen seksuaaliväkivaltalaki tuli voimaan Marinin hallituksen aikana (eikä nyt sitten ajatellakaan kuinka 1950-luku on joutunut soittelemaan jatkuvasti ja pyytämään purevalta orpo-hallitukselta asenteitaan ja argumenttejaan takaisin). Seksuaalinen väkivalta määrittyy siis lain edessä vahvemmin sen kohteen, uhrin, ei tekijän näkökulman kautta, ja se jos mikä on yksi tärkeimpiä aiheeseen liittyviä uudistuksia vuosikausiin. 

Mutta mitä suostumus siis oikein tarkoittaa? Miten se määritellään? Kuka suostuu ja mihin, miten pitävä kerran sanottu kyllä on ja voiko sen perua milloin tahansa? Tähän teemaan pureutuu Elina Nikulainen alkuvuonna julkaistussa teoksessaan Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta. Siinä hän käy läpi paitsi sen mitä suostumus tarkoittaa ja mitkä elementit kuuluvat siihen olennaisesti myös sen, mitä se ei tarkoita. Ja miksi elämme yhteiskunnassa, jossa ei'n sanominen ja ilmaiseminen on edelleen hurjan vaikeaa, eikä sen koskaan pidä olla siis vain yhden osapuolen vastuulla, mitä seksin harrastamiseen tulee.

Nikukainen jakaa suostumuksen oman käännöksensä avulla seuraavaan iskulauseeseen: se on kuin TATTI, kepeästi pystyssä ja helppo huomata. Suostumus on siis

Takaisin vedettävää

vapaasti Annettua

Tietoon perustuvaa

Tiettyä

Innostunutta

Nikulainen avaa jokaisen kohdan rauhassa ja selkeästi: takaisin vedettävä tarkoittaa sitä, että toiminnan saa lopettaa ihan missä vaiheessa tahansa, vaikka kerran olisi jo illan tai hetken kohdalla sanonut kyllä. Ei on siis ei, vaikka olisitte jo kaksin alasti, ja mieli muuttuu viime hetkellä. Vapaasti annetulla Nikulainen painottaa kirjaimellista suostumuksellisuutta, siis sitä, että suostumuksen saamiseen ei saa koskaan liittyä painostusta, vonkaamista tai toisen tunteisiin vetoamista. Myöskään nukkuva, sammunut tai muuten heikosti tajuissaan oleva ei koskaan voi antaa vapaata suostumusta. Tietoon perustuva suostumus pitää huolen, että ihminen tietää, mihin suostuu, millaisia seurauksia suostumuksella on ja että suostumusta saadakseen ei saa valehdella, jättää jotain kertomatta tai kertoa vasta myöhemmin (tämä voi olla toim.huom. myös naisen puolelta valehtelua, että käyttää ehkäisypillereitä, vaikkei käytäkään). Tietty syventää myös edellistä, sillä jos on sovittu vaikkapa kondomin käytöstä, sitä ei saa ottaa kesken pois tai syyllistyy seksuaalirikokseen. Tiettyys muistuttaa myös sopimuksen kertaluonteisuudesta: se, että kerran on tehty jotain, ei ole automaattinen lupa tehdä aina niin. Innostus liittyy vahvasti vapaasti annettavuuteen,  vilpittömään haluun ja aitoon suostumukseen.

x

Nikulaisen teos sekä alkaa että päättyy suostumuksen ja halun riemuihin, yhteisiin sopimuksiin, seksuaaliseen mielihyvään ja luottamuksen perusteisiin. Hän valottaa aihetta runsailla kulttuuriviittauksilla, ja käsittelee suostumusta ja sen puutetta etenkin elokuvien ja tv-sarjojen kautta. Näkökulma on oivallinen, vaikka se jättää kirjan kohderyhmän hieman hämäräksi – kun kulttuuriviittaukset ovat suunnattu pääsääntöisesti tällaisille 40 ikävuotta läheneville varhaiskeski-ikäisille ihmisille, en ole ihan varma saavuttaako ko. teos juuri sitä porukkaa, kuka kirjaa eniten tarvitsisi. Eipä sillä, ei se minullekaan, jo vuosikausia itseäni feministiksi tituleeranneelle itselleni ole aina aukotonta, helppoa tai auvoista pitää omista rajoistaan kiinni, ja taas toisaalta haluaisin ajatella, että nuorempi polvi taas on jo pidemmällä tämän asian suhteen. Paitsi okei, tuoreet asennemittaukset yhä konservatiivisemmasta nuorten miehen kasvavasta joukosta ei kyllä aivan tue tätä mutuilua, mutta sitten taas tarvittaisiin aivan toiset kulttuuriviittaukset kuin mitä kirja tarjoaa, otaksuisin. Niin tai näin, tällä näkökulmavalinnalla olen hieman huolissani siitä, tavoittaako tämä kirja heitä, kenet sen kaikkein kipeimmin pitäisi tavoittaa. Mutta ehkä se tavoittaa edes heidät, jotka tavoittaa heidät, jotka sen kannattaisi tavoittaa, joten toivoa on. Keskustelu ja kirja kerrallaan.

Osa kulttuuriviittauksista menee siis osin ohi eikä ehkä aina toimi parhaalla mahdollisella tavalla, mutta on tässä teoksessa paljon timanttiakin. Nikulainen on ehdottomasti vahvimmillaan perustellessa sitä kulttuuria, joka on opettanut meidät vieroksumaan suostumusta, näyttänyt, miten (naisen) rajoilla ei ole väliä. Miten esimerkiksi stalkkaamiseen ja vainoamiseen perustuva väsytystaistelutrooppi antaa kuvaa siitä, miten naisen ei on aina lopulta kyllä, kun mies on vain tarpeeksi sitkeä, tai miten nuoren ja lupaavan miehen tulevaisuus on aina tärkeämpi silloinkin kun hän on seksuaaliväkivallan tekijä eikä sen kohde.  Lupaavia nuoria miehiä on meillä täällä Suomessa ihan tosielämässäkin: eräs juontaja on saanut seksuaalirikostuomiostaan huolimatta jatkaa mainoskanavan vakihahmona, onhan hän kiltti, katuva ja niin sympaattinen. Jääkiekkoa ammatikseen ennen pelannut, raiskaustuomion saanut henkilö sai taas ihan vasta julkisuudessa enemmän sympatiaa puolelleen kuin raiskauksen uhri – ja on niin kovin harmi, että tällainen potentiaalinen kansallissankari joutui joukkueensa irtisanomaksi, että monet hänen toverinsa tulivat aivan julkisuuteen asti puolustelemaan rikoksentekijää vedoten ”yhteen virheeseen” muuten niin hyvän jätkän elämässä. Ihmiset sukupuoleen katsomatta tahtovat asettua tarinassa lupaavan nuoren miehen, ei rikoksen kohteeksi joutuneen naisen (eikä muunsukupuolisen, saati toisen miehenkään) puolelle. Toki vankeusrangaistus ja uran (hetkellinen?) taukoaminen ovat jo rangaistuksia sinänsä, mutta vaikea kuvitella, että kukaan asettuisi samalla tapaa yhden talousrikoksen tehneen lupaavan nuoren naisen puolelle. Hän on saanut ansionsa mukaan, ja hyvä jätkä -tarinassa paikoin myös silloin, kun hän on raiskauksen uhri. 

Apple TV:n Bonnie Garmusin n romaaniin perustuvassa Lessons in Chemistry -sarjassa kuvataan vähän uusin silmin tätä juonikuviota: Elizabeth Zott on lupaava nuori kemisti 1950-luvun Amerikassa, mutta hänen jatko-opintonsa tyssäävät seksuaaliseen väkivaltaan ja kieltäytymiseen pyytää itse anteeksi rikoksen uhriksi joutumisesta. Näkökulma on tärkeä ja hieno, mutta se ei mene ihan tarpeeksi pitkälle: Elizabethin eheyttää mies, joka yhtäkkiä kunnioittaakin hänen rajojaan (hurraa toki sille!), ja kohtausta seuraavassa seksiin viittaavassa kohdassa trauma onkin yhtäkkiä tipotiessään. Kuvio on kaunis, siis se, että toki trauma paranee usein vastakokemuksilla, mutta kompastuu hieman omaan naiviuteensa; tarvittiin jälleen mies pelastamaan nuori ja lupaava nainen. 

Niin toki tarvitaankin - suostumuskulttuuri eheyttää paitsi rikoksen uhreja myös kaikkia muita rikoksen uhriksi joutumista pelkäävää. Miehiä tarvitaan raiskauskulttuurin murtamiseen, ihan erityisesti. Toki ihaninta Lessons in Chemistryssä tohtori Calvin seisoo maisteri Zottin rinnalla joka paikassa, ja se on  i h a n a a, mutta trauman syvyyden ja sen helpon ratkaisun välinen tasapaino ei ole aivan kunnossa, että ko. kuvion voisi purematta niellä. On siis pakko kysyä, että kenelle ko. raiskaus tehtiin? Viihteelle vai miesten voimauttamiseksi? Kuten Nikulainen kirjoittaa, ”väkivalta ja trauma ei oikeastikaan vain häviä. Vaikka väkivallasta ja sen todistamisesta voi selvitä, se ei tapahdu saman tien ja keho kantaa seurauksia vielä pitkään.” Siksi tämän näyttämättä jättäminen Lessons in Chemistryssa saakin juonikäänteen lopulta toimimaan itse itseään vastaan.

x

Mutta entäs miehet, kysyy aina joku kulman takaa ilmestynyt hahmo. Nikulainen vastaa topakasti,  että samalla jokaisen miehen pahin pelko on tulla syytetyksi raiskauksesta, mikähän lie jokaisen naisen pahin pelko voisi olla samassa skenaariossa? On ihan varmasti kamalaa, että koko ura ja elämä voi hajota rikossyytteen takia. Mutta olisiko kuitenkin kamalampaa, että se hajoaa rikoksen uhriksi joutumisesta? Ja että välttääkseen turhat syytteet voikin itseasiassa olla ihan vain, no, ihmisiksi? Tässäkin tarinassa kun pahiksiksi maalataan naiset, nuo katalat viettelijättäret ja kostajat, jotka milloin tahansa vaanivat syytöntä miestä kulman takana. Todellisuudessa tosin tällaista tapahtuu vain kerran 99 todellista tarinaa kohtaan. Samalla taas 500 000 naista joutuu vuosittain seksuaalirikoksen kohteeksi samalla kun vain 209 miestä tuomitaan teoistaan. Kumpikohan ilmiö siis lopulta on se, mistä yleisesti kannattaa pitää enemmän meteliä? Aina kun haluaa keskustella turhista syytöksistä, kannattaa muistaa Nikulaisenkin esiinottama fakta, että mies joutuu todennäköisemmin itse raiskatuksi kuin syytetyksi turhaan raiskauksesta.

x

Ein sanominen ei ole aina helppoa – minullekaan. Olen viimeisten vuosien aikana vedonnut huonoon elämäntilanteeseen, ettei tarvitsisi sanoa suoraan ei. Olen antanut toisen jäädä yöksi, koska en jaksanut enää kolmatta kertaa sanoa ei, kun toinen pyysi ja pyysi (ja vaikka "mitään ei edes tapahtunut", sain aamulla paniikkikohtauksen tyypin lähdettyä, enkä jatkossa kyennyt olemaan hänen seurassaan saamatta inhon väristyksiä, koska rajojani oli rikottu. Dumppasin ko. tyypin, mutta en saanut koskaan kerrottua miksi). Olen vetänyt kättäni pois ja seuraavaksi jo työntänyt kirjaimellisesti kyynärvarrella toista kauemmas kun hän on ilman suostumustani yrittänyt väkisin viedä kättäni haarojensa väliin. Huomaan kavahtavani aina kun mieheltä tulee kuvaviesti, enkä tiedä sen kontekstia. Silloinkin kun mies on hyvä ystäväni tai kumppanini, joista järjellä tiedän, etteivät he lähettäisi kuvia sukuelimistään pyytämättä siihen lupaa. Miellytän ja hymyilen, alistun ja väistän, etsin pakoreittejä, jotta ei tarvitse sanoa ei. 

Joten siksi ja kaikista muista maailman syistä: mikään, toistan, mikään, ei ole kuumempaa, seksikkäämpää ja kiihottavampaa kuin ihminen, joka kysyy lupaa koskettaa. Kertoo, että hänen tekisi mieli suudella minua, ja odottaa vastaustani ennen kuin suutelee. Kysyy mistä pidän, ennen kuin tekee asioita, joista arvelee minun pitävän. Kysyy haluanko, ennen kuin etenee seuraavaan vaiheeseen kosketuksessa. Ja mikään, toistan, mikään, ei luo seksiin parempaa, turvallisempaa ja vapautuneempaa ilmapiiriä, kuin täydellinen luotto siihen, että sen voi lopettaa ihan milloin tahansa. Juuri ennen aloittamista, heti aloittamisen jälkeen, jos mieli muuttuu. Vain täydellisen, vastavuoroisen vapaaehtoisuuden kautta nautinto on aidosti mahdollista.

Helmet-haaste 2024: 26. Kirjan nimessä on sana kirja